lauantai 31. joulukuuta 2011

Eiliset treenit

Eilen mentiin taas suut vaahdossa, sekä minä että kuski, maneesia ympäri. Alku ei mennyt ihan lupaavasti, sillä emäntä käveli ajatuksissaan tarhani ohi ja jouduin sen perään huutelemaan ennen kuin se ymmärsi kääntyä takaisin. Jokohan sitä alkaa dementia vaivaamaan?

Kaikeksi hämmästyksekseni se sai itsensä kuitenkin kasattua siihen mennessä kun pääsimme maneesiin. Treenailimme tempon säilyttämistä, tempon lisäyksiä, sekä teimme paljon kaarevia uria ravissa ja käynnissä. Laukan kohdalla agenda oli laukannostot. Päätin yllättää emännän ja skarpata. Olisittepa kuule nähneet kuinka oikein hypähdin laukkaan heti kun kuski vähän edes vihjasi siihen suuntaan. Ja vielä oikein miehekkään äännähdyksen kera! (emännän välikommentti: Se kuulosti kyllä enimmäkseen sianporsaalta.)

Loppukäyntien ajaksi emäntä laskeutui itsekin kävelemään ja ylläri ylläri, puhumaan puhelimessa. Että voi käsittää kuinka tylsää se on. Onneksi osaan keksiä itselleni puuhaa. Emännän pitkät hiukset olivat sopivasti juuri siinä minun turpani edessä heilumassa ja otin sitten niistä kiinni. Siinä sitten käveltiin kuin kaksi pientä elefanttia siinä lastenlaulussa. Emäntä alkoikin sitten sitä siinä hoilaamaan (edelleen puhelimessa), joten päätin kommentoida sen lauluääntä nykäisemällä sitä tukasta. Ei kuulemma ollut mukavaa. Minun mielestäni kyllä oli. 

Jännityksellä odotan mitä tuo omistaja on tänään saanut päähänsä kun sitä ei ole vielä näkynyt.



torstai 29. joulukuuta 2011

Kuvakivaa Part I





70 lukijaa tuli tuossa hiljattain täyteen. Kiitos teille!

Kuvista kiitämme ystäväämme Miraa.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Unelmaomistaja

Loppuvuoden treenisuunnitelmat ovat menneet emännän kanssa pieleen kiireiden ja huonojen säiden vuoksi. Olemme keskittyneet lähinnä juoksutukseen (irtona ja liinassa), sekä muihin kevyisiin harjoitteluihin. Vuoden vaihtuessa uuteen alkanevat uudet kujeet ja emännän toiveissa siintää kuulemma tiheämmät estetreenit. Haaveilee ilmeisesti 80cm miniradan suorittamisesta ensi vuoden aikana. Koulupuolella tavoitteeksi on asetettu laukanvaihdot, tai siis niiden hiominen varmoiksi.

Se niistä höpinöistä. Tylsyyksissäni olen miettinyt millainen olisi se "unelmaomistaja". Silloin joskus nuorena oriina sitä haaveili kaikenlaistesta typerästä ja itselleen kovin epäsopivasta. Olisi pitänyt olla suorituskykyinen, siro, näyttävä, pitkä, kunnianhimoinen, rämäpäinen jne. Nyt sitä ymmärtää paremmin kun ikää on tullut lisää.

Kun emäntä tuli minua ensimäisen kerran katsomaan, olin hieman epävarma olisiko tässä sellainen sopiva omistaja minulle. Se oli kyllä huomattavasti vanhempi kuin mitä olin ajatellut, mutta ajattelin, että on kutienkin parempi pitää avoin mieli. Siinä katseltiin toisiamme tallin käytävällä hetken aikaa ja tyyppi vaikutti ihan kiltiltä, joskin vähän pidättyväiseltä. Ratsastajanakaan tuo ei mitenkään hirmuisen epämiellyttävä ollut, sillä oli mukavan pehmeä käsi ja sopivasti voimattomat pohkeet. En kuitenkaan vieläkään ollut ihan vakuuttunut asiasta. Kun emäntä sitten tuli hakemaan minut parin viikon kuluttua kotiin, yllätyksekseni ilahduin kovin tästä elämäni uudesta käänteestä.

Emäntä onkin, kaikeksi yllätyksekseni, osoittanut olevansa aika lähellä sitä unelmaomistajaa, vaikkei täydellinen toki olekaan (onko sellaista?). Minun mielestäni ihmisen pitää ennen kaikkea olla vastaanottavainen sille, mitä minulla on sanottavana. Sen pitää olla niinsanotusti kuulolla koko ajan. Huumorintajuakin pitää olla, ettei homma mene tylsäksi ja aivan liian vakavaksi. Rauhallinenkin täytyy olla, en pidä sellaisista joka suuntaan sinkoilevista sähköjäniksistä. Luonnetta saa kuitenkin olla, ettei ihan pystyynkuollut tarvitse olla. Unelmaomistajani pitäisi myös tykätä hemmotella minua ruualla. Tässä emännällä on vakavia puutteita, sen mielestä perusravinto on minulle aivan riittävä.

Ohjeita sitä oikeaa omistajaa etsiville tovereille:

-Pidä mieli avoimena kun tutustut uuteen omistajaehdokkaaseeen.
-Mieti tarkasti mitä vaatimuksia sinulla on. Jos mielit kisakentille, onko omistajaehdokkaassa riittävästi kapasiteettia?
- Hermorakenteen laatu on syytä tarkistaa heti alussa. Tämänkin suhteen on tärkeää miettiä mitä haluaa, jos itse olet kovin epävarma ja pelokas, tarvitset jopa tyhmänrohkean omistajan. Jos taasen olet kujeilevaa sorttia, omistajallasi olisi hyvä olla lehmän hermot.
- Omistajan oikea koko. Jos olet alle 148cm ja sinulla on tavoitteet kilpakentillä, valitse pienikokoinen omistaja. Mikäli taas olet 175cm (tai yli) järkäle, etsi hieman kookkaampi kuski.
- Iän kanssa ei kannata olla liian nirso, nämä ihmiset tuppaavat elää aika vanhoiksi ellei onnettomuuksia satu. Vanhemmilla toki saattaa olla kaikenlaista kremppaa, mutta yleensä ei mitään harrastuksia haittaavaa. Ainoastaan jos olet ponikokoinen, alle 16 vuoden ikä on omistajalle suositus kilpailuja ajatellen, muuten joudutte kilpailemaan isojen hevosten luokissa.
-Rakenteeseen kannattaa myös kiinnittää huomiota. Estehevosen kannattaa katsella kevyitä ja siroja malleja ja kouluratsun urasta haaveilevan pitkäjalkaista yksilöä. Harrastehevosen omistajalle rakenne taas on sivuseikka, kunhan yhdistelmästä tulee sopusuhtainen.
-Värillä ei ole väliä. Toki se on makuasia, joista ei voi kiistellä. Omistajaa hankkiessaan täytyy kuitenkin muistaa, että nämä ihmiset saattavat vaihtaa karvojensa väriä yllättävän usein. Emännälläkin on ollut mustan lisäksi punaiset ja violetit hiukset. Taisi sillä jotain raitaakin olla tuossa hiljattain.
- Koulutustaso on syytä tarkistaa myöskin. Toki näitä on mahdollista kouluttaa eteenpäin, osaa jopa helpostikin, liian kokemattoman omistajan kanssa elämä voi käydä jopa vaaralliseksi.
- Luonne on oikeastaan se tärkein. Kun oikeanlainen yksilö löytyy, juuri sellainen joka ymmärtää SINUA, kaiki muu menettää merkityksensä.

Siinä olikin sitten kaikki mitä minulle juuri nyt tuli mieleen. Pitäkäähän hauskaa niiden emäntienne ja isäntienne kanssa. Minä ainakin aion pitää hauskaa tuon oman omistajani kustannuksella kanssa.


HUOM! Emme suosittele kiipeämään minkään kavioeläimen selkään ilman kypärää!!!!

lauantai 24. joulukuuta 2011

Hyvää joulua!

Sain emännältä parhaan mahdollisen joululahjan, omenan, rapsutuksia, kiitoksen siitä että olen olemassa, sekä sen tärkeimmän, eli vapaapäivän.

Haluankin toivottaa kaikille kaviollisille ja kaviottomille rauhallista ja leppoisaa joulua!


lauantai 17. joulukuuta 2011

Videoprojektipäivä

Olin havaitsevinani pientä jännitystä ilmassa emännän saapuessa kaverinsa, Sonjan kanssa minua tarhasta noutamaan. Arvasin jo heti mihin tämä yhtälö johtaa. Luvassa oli videoprojektin tekoa, tai tässä tapauksessa parin eri projektin purkittamista.

Ensimmäinen tekele on tässä:




maanantai 12. joulukuuta 2011

Pieni ystävä

Ystävyys on tärkeä asia. Jokainen meistä tarvitsee joskus hellyyttä ja kosketusta. Niin myös minä. Tässä yksi minun pienimmistä ystävistäni.




sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Lomailuliikuntaa tyttöystävän kanssa

JIHAA!!!!

Ei voi mitään jos alkaa kutittaa kesken kaiken...

Mitä pienet edellä...

...sitä isot perässä.

"Hello handsome.. How you're doing..."

Yhteishölkkä

Uups! Seinä tuli vastaan.

"Hei muru..."

Meissä riittää poweria... Ainakin yhden kuvan verran.

Rilu <3

Emäntä yritti kuvata Rilua, mutta ängin itseni mukaan kuvaan.

Kaunis Rilu

PUS!

PUS PUS!

Minä ja mun naiset (© Heidi E)

Ja lopuksi tämän sirkuksen tirehtööri, eli emäntä. (© Heidi E.)

lauantai 3. joulukuuta 2011

Lauantailiinausta

Tänään raahustimme maneesiin kera liinan ja oli aika juosta hetken aikaa ympyrää. Kaikki askellajit käytiin läpi molempiin suuntiin ja muutamia siirtymisiäkin minun piti tehdä. Pääpainona oli kuitenkin liikkua reippaasti eteenpäin ja venytellä selkää.

Lopuksi emäntä olisi halunnut tehdä maastakäsin harjoituksia, mutta minua ei huvittanut. Emäntä oli jotenkin niin kovin omituinen, poissaoleva suorastaan. Se tuntui ihan vieraalta. En ollut yhtään varma mitä sillä oli mielessä. Muutaman väkinäisen harjoituksen jälkeen se päästikin minut piehtaroimaan (jota olin odottanut koko ajan) ja mokoma kuvasi minun nautiskeluhetkeni videolle.


tiistai 29. marraskuuta 2011

Haaste

Säännöt:

a) Kiitä haasteen antajaa: 
-Iso kiitos Lasselle ja Anniinalle!
b) Antaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
- Jokainen joka tämän lukee voi katsoa itsensä haastetuksi. =)
c) Ilmoita näille haasteesta.
- Katso kohta b.
d) Kerro kahdeksan satunnaista faktaa itsestäsi.

1) Säkäkorkeuteni on n.144cm

2) Kesti 11 kuukautta ennen kuin suostuin olemaan kengitettävänä ilman rauhoitusta. Kokenut kengittäjämme ei koskaan uskonut näkevänsä sitä päivää.

3) Olen asunut Suomessa ollessani kuudella eri tallilla. Ensimmäisen vuoden aikana kolmella.

4) Minut on ruunattu kuusivuotiaana, juuri ennen kuin tulin Suomeen.

5) Pelkään lapsia.

6) Jos en tiedä mitä minun pitäisi tehdä/mitä minulta vaaditaan, ratkaisen ongelman hampaillani.

7) Ostaessaan minut, emännällä oli tarkoitus ratsastaa minulla muutama kuukausi, myydä pois pienellä voitolla ja ostaa sen jälkeen "oikea hevonen". Siitä on kohta neljä vuotta...

8) Tykkään katsella ihmisiä ja muita hevosia peilin kautta ollessani maneesissa.

Kukkuu!

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Tinan estetunti

Vihdoinkin jotain vaihtelua arkeen! Tina tuli pitämään meille estetuntia. Emäntää jännitti hurjasti ja minä tottakai otin tilanteesta kaiken ilon irti. Loppujenlopuksi meillä oli tosi kivaa ja emäntäkin oli tyytyväinen.

oli todella mukavaa pitkästä aikaa hypätä ja kaahailla vähän ilman niin tarkkaa kontrollia. Emännältä meinasi rohkeus loppua ja minusta tuntuu että se odotti ennen jokaista estettä että kieltäydyn hyppäämästä. Yllätin tässäkin asiassa, enkä kieltänyt kertaakaan, vaikka viimeinen pystykin oli "huimat" 70-80cm.

Kiitos Tina mukavasta tunnista. Saisit tulla useamminkin kertomaan tuolle emännälle, ettei aina tartte pingottaa niin kovasti. Ei tämä elämä niin vakavaa ole.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Irtojuoksutusta

Emännän mielestä kaipasin vaihtelua ja irrottelua, joten iänikuisen kouluratsastuksen sijaan pääsin tänään irtojuoksemaan maneesiin. Se olikin poikkeuksellisen jännittävää, sillä maneesin seinät rapisivat tuulessa! Åsa (se tyyppi joka ruokkii minut ja vie ulos aamuisin) ilmestui myös maneesiin meidän seuraksi. Arvelinkin että tässä on joku juoni ja pian emäntä istuikin jo maneesin pohjalla kämera kädessä.

Olen huomannut, etteivät ihmiset hahmota etäisyyksiä lainkaan kun niillä on kamera, joten päätin tehdä emännälle jekun ja juosta ihan sen vierestä ohi. Ette arvaa kuinka paljon se säikähti! Se oli hauskaa tasan siihen asti, kun emännällä meni hermot. Kuulemma moinen ei ole sallittua ollenkaan. En kai minä nyt oikeasti olisi yli juossut... Huumorintajutonta sakkia. Tosin heti kun sen sydän oli lakannut hakkaamasta miljoonaa, se oli kovin iloinen kuvasta jonka se onnistui tilanteesta saamaan.

(Emännällä oli siis lainassa "kalansilmälinssi", jolla sen oli kuulemma pakko päästä vähän leikkimään.)






Ja tässä siis se kuva, jota ottaessaan emäntä meinasi jäädä jalkoihin.
Enkös vaan osaakin olla aika hurjannäköinen...

Huomenna ystävämme Tina tulee kuulemma käymään. Ei ollakaan nähty pitkään aikaan! Aikoo kuulemma pitää minulle ja emännälle estetunnin. Good luck with that...

tiistai 22. marraskuuta 2011

Miran tunti osa 2

Mira oli taas piiskaamassa meitä ruotuun. Sotasuunnitelmat oli ilmeisesti sovittu jo matkalla, sillä töihin alettiin erittäin määrätietoisesti heti. Emäntä oli nyt vakaasti päättänyt, että minun on aika luopua tavastani roikottaa siroa päätäni vasemman ohjan varassa ja tästä aiheesta lähdettiinkin sitten keskustelemaan tekemällä suurta kahdeksikkoa ravissa. Kuskilla loppui usko jo alkumetreillä, joten Mira hyppäsi kyytiin ja näytti miten minut saa kuolaimesta irti. Voitte uskoa, että tämän paljastuksen jälkeen Mira ei ollut suosikki-ihmisiäni hetkeen. Emäntä (valitettavasti) oivalsi, ettei taivuttaessa sitä ohjaa kannata vetää reisille, vaan on huomattavasti järkevämpää nostaa kättä ylöspäin. Ikäväkyllä se toimii ja nt kuski jaksoi ratsastaa pidempään.

Välihuilailujen ohessa viihdytin ihmisiä seuraamalla Miraa. Se tuntuu kaikista ihmisistä olevan hyvin hauskaa, enkä oikeastaan ymmärrä miksi. Ne kuitenkin nauroi minulle kovasti ja tuli hyvälle tuulelle. Joskus on kivaa piristää pieniä ihmisiä. Niillä kun tuntuu olevan kovin paljon huolia ja murheita. Onneksi minun suurin murheeni (emännän lisäksi) on se, etten saa ensimmäisen ruokaa, vaan joudun odottamaan omaa vuoroani. Hauskuutushetki oli ikävän lyhyt. Mira patisti meidät muutaman minuutin jälkeen takaisin töihin.

Laukannostoissa pääpointtina oli tänään ratsastajan istunta, minun toiminnassani ei kuulemma ollut moittimista (no ei tietenkään ollut!). Loppujenlopuksi homma sujui hyvin ja lopputunti keskityttiin käyntiväistöihin. Niistäkin emäntä suoriutui kohtalaisesti.

Suurimmat vaikeudet käsien paikan lisäksi taisivat kyllä olla alku ja loppuverkassa päälläni ollut loimi. Kuskilla oli vaikeuksia sopeutua tilanteeseen ja satulan päällä liukuvaan fleeceloimeen. Minullehan tämä sopi, koska se mahdollisti laiskottelun. Tässä pientä videomateriaalia meidän jo hyvin väsyneestä loppuverryttelystä.



P.S. Voisitko Mira seuraavalla kerralla vähän tsiigata tuon emännän kevennystä, että se uupumuksesta huolimatta säilyisi edes kohtuullisen siedettävänä. Hävettää kun se keikkuu tuolla ja kaikki näkee...

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Peruuntuneet valmennukset

Molemmat viime viikonlopulle buukatut valmennukset peruuntuivat. JES! Luvassa oli rentoa menoa. Emäntä yrittää kovasti saada minua taipumaan vasemmalle, siinä kovin hyvin onnistumatta. Ei se minun vikani ole, että olen jäykkä, saati se, ettei se osaa ratsastaa. Pipokin oli vissiin ainakin lauantaina aivan liian tiukalla, mutta lopputreenejä kohti mielialakin kohosi.

Viikonlopun ohjelmassa on ollut paljon kahdeksikkoja ja taivutuksia kaikissa askellajeissa, mitä kuulemma jatketaan tästä eteenpäinkin. Laukassa ykkösasiaksi on otettu tempo ja tasapaino. Molemmat kun ovat nyt hieman hukassa. Heh.

Kuullaan taas! Jos teille tulee postaustoiveita mieleen, raapustelkaahan niitä kommenttilaatikkoon.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Protesti

Mitäs peliä tämä on?! Minun heinämäärääni on vähennetty! Onko minulla nyt oikeus mennä lakkoon?

Vai että muka olen dietin tarpeessa... PYH, sanon minä! Ei se ole läskiä, se on miehekästä massaa.

Mökötän ainakin viikon.

Nälkäisen ponin kosto on hirmuinen...

tiistai 15. marraskuuta 2011

Hyvää mieltä

Eipä tarvinnut taas arvailla, pimeydestä huolimatta, koska minua tullaan tarhasta hakemaan. Katsottiin Rilun kanssa jo kaukaa, että mikä h*mmetin valopää tuolta tulee ja hoin mielessäni  "Älä tule tänne. Älä tule tänne. Älä tule tänne.". No tulihan se. Emäntä oli näppäränä keksinyt laittaa itselleen otsalampun helpottamaan syksyn pimeyden tuomia haasteita. Mahtavaa. Taas saa hävetä.

Treenit meni ihan kivasti, yllättäen koulua kun emäntä sai päättää. Sen verran perussettiä, eikä mitään erityishuomautettavaa, paitsi yltiöpositiiviset kehumiset suunnilleen kaikesta mitä tein, etten niistä turise sen enempää. Emäntäkin oli jo tänään huomattavasti leppoisammalla tuulella.

Mutta jotain tahdon kuitenkin höpöttää. Vaikka olenkin usein marissut tuosta minun omistajastani (ja tulen varmasti usein marisemaan jatkossakin) tykkään siitä kyllä oikeasti tosi paljon. Se on minun ihmiseni ja se on luvannut, että tulee myös aina olemaan. Luotan siihen, että emäntä ei anna mitään pahaa tapahtua minulle ja syöttää itsensä vaikka niille sapelihammastiikereille minun sijastani. Sen perässä uskallan kävellä minne tahansa (seläntakana, tottakai). Tämän (ja 30 lukijan rajapyykin ylittymisen) "kunniaksi" laitankin tähän postaukseen teille "söpöilykuvia" vuosien varrelta.


















sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Aamuliikuntaa ja hengailua

Kahden vapaapäivän putki katkesi ikäväkseni heti aamulla. Emäntä raahusti tallille ennen kymmentä, siivosi karsinan ja hinasi minut naruriimun kera maneesiin. Se oli jotenkin kovin alavireisellä tuulella, vaikka siitä kova ääni lähtikin, joten ajattelin piristää sitä hienoilla akrobaattisilla loikilla, mutta jostain syystä se ei tuntunut ilahtuvan asiasta. Ihme natsi. Ei mitään huumorintajua. Valitti vaan, että sillä menee selkä hajalle jos jatkan rempomista. Liiallisen hikoilun välttämiseksi päätin tehdä niinkuin käsketään, koska se on ehdottomasti nopein tapa päästä takaisin lepäilemään.

Loppupäivä menikin sitten mukavasti tarhassa Rilun kanssa hengaillessa. Kuulin juoruja, että emäntä on hankkinut minulle omat valjaat ja suunnittelee kärryreissun tekemistä jossain vaiheessa. Jos minusta ei siis kuulu mitään, sapelihammastiikerit ovat joko syöneet minut tai sitten pienet vihreät miehet ovat onnistuneet kaappaamaan minut alukseensa.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Jumitus

Kuten otsikosta voimme päätellä, tänään ei ollut niin kovin hyvä päivä. Emäntä oli jumissa ja minä olin jumissa. Vasempaan kierrokseen mikään ei tahtonut sujua ja minua suorastaan kiukutti kun emäntä vaatimalla vaati minua taipumaan. Otinkin suosista käyttöön vanhan kunnon väsytystaktiikan. Olen huomannut että kun liikkuu riittävän nihkeästi eteenpäin ja ignooraa kaikki eteenpäin ajavat avut, kuski väsähtää alta aikayksikön. Toimii kuin tauti, joka kerta.

Jotain jännitystäkin sain päivääni. Kun olimme jo menossa takaisin talliin parkkipaikan läpi, mitä minä näinkään! Siellä sumun keskellä oli sapelihammastiikeri! Ihan varmasti oli! Emäntä ei sitä tietenkään huomannut, joten minun oli tehtävä ratkaisu ja koitettava kaikin keinoin paeta paikalta, mutta typerän ihmisen ote oli liian tiukka (tässä kohtaa emäntä lisää, että piti kahdella sormella ohjasta kiinni koska näpräsi puhelinta samalla, ja että Poni otti kaksi laukka-askelta...) Onneksi se sapelihammaspeto pelästyi minun hurjaa lohikäärmeimitaatiotani (emäntä lisää, että törinä oli kuulemma kuulunut talliin asti) ja pääsimme turvallisesti talliin.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Pieni historiikkipätkä

Meidän yhteinen taipaleemme alkoi alkuvuodesta 2008. Emäntä oli etsimässä itselleen ponia tai pientä hevosta ja sai vihiä kauniista palominotammasta. Myyjän kanssa vaihdettiin sähköposti jos toinenkin ja siinä samalla myyjä laittoi kuvia minustakin. Emäntä ajatteli, ettei ikimaailmassa ostaisi itselleen noin rumaa hevosta minkä niissä kuvissa näki ja sanoi tulevansa katsomaan sitä palominotammaa. Kuinka ollakaan se tamma ei ollut emännälle alkuunkaan sopiva. Koska matkaa oli kuitenkin taitettu puoli Suomea, päätti pettynyt seurue tulla katsomaan minua. Koeratsastus sujui tuulessa ja tuiskussa muhkuraisella ulkokentällä. Emäntä on jälkeenpäin kertonut, että tiesi jo kahden kierroksen jälkeen haluavansa ostaa minut.

Ensimmäiset kuvat minusta, jotka emäntä näki.

Ensimmäiset kuvat minusta, jotka emäntä näki.

Saavuin Pohjanmaalle pari viikkoa ostopäätöksen jälkeen. En oikeastaan ollut moksiskaan pitkästä matkasta, enkä uudesta paikasta.

Ensimmäinen päivä uudessa kodissa.
Ensimmäinen päivä uudessa kodissa.


Yhteistyömme ensiaskeleet eivät sujuneet aivan odotusten mukaan. Minua ei huvittanut lainkaan tehdä töitä. Pukittelin ja niskuroi, koska olin tottunut näin pääsemään helpommalla, eivätkä kaikki kokemukset ihmisistä ole elämäni varrella olleet minulle positiivisia. Ensimmäisten kuukausien aikana emäntä lähti usein itkien kotiin, koska ei ollut taaskaan saanut minua laukkaamaan askeltakaan. Jälkikäteen ajateltuna minua vähän hävettää moinen, mutta oppipa siinä emäntäkin paljon hevosista.

Ensimmäinen ratsastus kotona.

Ensimmäinen ratsastus kotona.
Pikkuhiljaa aloimme kuitenkin päästä yhteisymmärrykseen siitä, miten näitä hommia oikein tehdään ja edistystäkin alkoi tulla.

Maaliskuun 2008 loppupuolella meno näytti tältä.
Hitaasti, mutta varmasti aloin luottaa emäntään ja tulin siihen tulokseen, että vaikkei sillä ihan kaikista paras hermorakenne olekaan, se on oikeastaan ihan hyvä tyyppi. Maastakäsinharjoituksia olemme tehneet alusta asti paljon ja ne jatkuvat edelleen ratsastustreenien ohessa. Ne ovat olleet meille suorastaan elinehto yhteisymmärryksen saavuttamiseen ja niistä on ollut apua myös ratsastuksen saralla. Ensimmäisten parin vuoden aikana kävimme myös tiiviisti tunneilla ja valmennuksissa. Viimeaikoina ne ovat, emännän harmiksi ja minun onnekseni, jääneet hieman taka-alalle emännän taloudellisen tilanteen vuoksi. Valmennukset ovat kuulemma tosi kalliita ja jos minulta kysytään, niin niilläkin rahoilla saa mieluummin ostella minulle ruokaa.

Elokuussa 2008 sain kanget suuhuni ensimmäistä kertaa.

Täytyy myöntää, että meidän taipaleeseen on mahtunut paljon hauskoja hetkiä, sillä jaamme molemmat todella erikoisen huumorintajun. Siksipä useimmat meidät molemmat tuntevat ovatkin sanoneet meitä erinomaiseksi pariksi ja etteivät nämä tutut pystyisi kuvittelemaankaan emännälle mitään muuta hevosta (uskokaa huviksenne että emäntä on kovinkin usein kuvitellut). Tässä teille muutama maistiainen meidän hupihetkistämme erittäin sekalaisessa järjestyksessä.


Kumminpäin se nyt menikään?
Voitettiin hyvin vakavamieliset seuranmestaruuskisat.

Emännällä oli lippa silmillä, joten korjasin asian.

Asioihin pitää tutustua hitaasti ja rauhallisesti...

Talvihengailua

Kesähengailua

Pakkaspäivän hupia (emäntä muistuttaa, ettei suosittele kenenkään nousevan hevosen selkään koskaan ilman kypärää)

Rentoa käyskentelyä kauniissa maisemassa.

Hippaleikki.

Niin. Emäntä on joutunut tekemään kovasti töitä minun luottamukseni saavuttamiseksi. Se ei ole ollut helppo prosessi ja se jatkuu vieläkin. Miksikö minun on vaikea luottaa kehenkään? No vastaus tulee kuvan muodossa:

From Russia with love
Tällaiset jäljet löytyvät minun selästäni. Koko totuus omituisista jäljistä, jotka ovat näkyneet karvanvaihdon yhteydessä, paljastuivat vuosi sitten kun emäntä klippasi minut. Kuva ei kerro todellisuutta, se kaunistaa. En koskaan kerro, mistä nuo ovat tulleet, mutta mukavaa se ei ole ollut. Joistain asioista on vain parempi olla hiljaa ja yrittää unohtaa. Mutta jos joskus olen hankala, uppiniskainen, pelokas, tai jopa hyökkäävä, siihen on syynsä. Nykyään osaan ottaa asiat jo hieman lunkimmin, koska tiedän, että minua kohdellaan reilusti.


Tässä lyhyt katsaus taipaleeseemme (ja etenkin sen alkupuoliskoon). Edellisestä postauksesta voitte katsoa miltä meidän yhteistyömme nykyään näyttää. Vastapainoksi tämän postauksen ensimmäisille kuville, laitetaan tähän loppuun hieman tuoreempi kuva minusta.


Olenko yhtään muuttunut edukseni?